HERROISTA JA KOTIROUVISTA

”Vai että Sveitsiin...”, huokasi eräs työkuvioissa joitakin kuukausia ennen muuttoa tapaamani keski-ikäinen herra ja pudisteli myötätuntoisesti päätään. Yhteinen työprojekti oli juuri saatu päätökseen, ja juttelimme niitä näitä projektin tuloksena syntyneen kirjan julkistamistilaisuudessa. Sain kuulla, kuinka hankala paikka tuleva asuinmaani olisi kaltaiselleni koulutetulle naiselle ja tuoreelle äidille. Herran langettama ammatillinen kuolemantuomio jäi vaivaamaan mieltäni siinä määrin, että purnasin siitä vielä kotona miehelleni, joka kehotti lähtemään matkaan avoimin mielin ja arveli, etteivät työllistymisnäkymäni olisi aivan näin toivottomat.

Nyt, puolitoista myöhemmin, herran manaus leijuu yhä ylläni. En ole töissä, vaikka halu ja yritys päästä pois kotoa on pahimman muutto- ja kulttuurishokin taltuttua kova. Kiusaannun joka kerta, kun joudun raapustamaan henkilötietolomakkeen ammatti-kohtaan sanan Hausfrau, jolla on suomalaisessa korvassa hieman ikävä, vähättelevä kaiku, mutta joka kokemusteni mukaan on ihan kunniallinen titteli koulutetullekin sveitsiläisnaiselle. Haikeus – ja päivästä riippuen joko epätoivo tai toivo – valtaavat mieleni myös aina, kun olen vienyt poikani päiväkotiin ja avaan tietokoneen tarkistaakseni päivän uudet työpaikkailmoitukset.

Mutta mutta. Oli se miehenikin oikeassa. Tilanne on haastava, muttei toivoton. Puhun saksaa, ja vaikkei kielitaitoni vielä riitä kirjojen kirjoittamiseen, toimistofraasien haltuunotto vaatinee uskoakseni vain pientä harjoittelua. Keväällä aloittamani työnhaku on tuottanut toistaiseksi kaksi työhaastattelua, joihin voisin kai yrittää suhtautua opettavina kokemuksina ja rohkaisevina merkkeinä sen sijaan, että käperryn sohvannurkkaan nuolemaan haavojani. Mutta härreguud, miten kutsuva se kotisohva välillä onkaan! Olisi niin paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn ja vierittää vastuu onnettomasta kohtalostani tälle kirotulle maalle ja miehelleni, jonka työn perässä tänne muutimme.

Olen muuten vakuuttunut, ettei se minua ennen muuttoa varoitellut herra ollut koskaan itse elänyt kahden kulttuurin suhteessa, jonka toimivuuden nimissä on pakko tehdä kompromisseja isoissakin asioissa. Neljän vuoden sivustaseuraajan kokemuksella tiedän, ettei Suomi ole ulkomaalaiselle – edes valkoihoiselle eurooppalaiselle – työnhakijalle erityisen helppo ja houkutteleva maa. Ja vaikka kaipaankin juuri nyt vanhaa työtäni ja mahtavia työkavereitani, eivät kotimaasta kantautuvat synkät talous- ja työllisyysuutiset liiemmin houkuttele palaamaan. Näillä siis mennään. Uf widerluege!

Ps. Parin tunnin päästä pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja lähden Sveitsin Suomi-koulujen opettajien koulutuspäiville. Koko viikonlopuksi! Ihan yksin! Voi tätä Hausfraun riemunpäivää.

Kröhöm...blogin kuvitus vaatii vielä pientä hiomista.
Hyvää Halloweenia siitä huolimatta!